Eilen aamulla tein viidessä sekunnissa päätöksen aamulenkille lähtemisestä. Ilma oli todella upea- aurinko paistoi eikä tuullut laisinkaan. Joten ei muuta kun lenkkivaatteet niskaan, sauvat messiin ja tossua toisen eteen. Kahden kilometrin melko päämäärättömän kävelyn jälkeen löysin itseni lumiselta järveltä. Tulipahan ainakin rutkasti tehoja lisää lenkkiin, kun joka ikisellä askeleella upposin kymmenen senttiä. Vaatimattomasta kestostaan(45 min) hiki virtasi ja mieli lepäsi. Aamuinen sauvakävely oli siis rasvanpolttolenkki- ulkoilu ennen aamupalaa. Iltapäivällä minun piti mennä hiihtämään mutta erinäisistä syistä lenkki jäi tekemättä, joten tyydyin vain murehtimaan pieleen mennyttä päivää.

Tänään sää ei ole likimainkaan niin hieno kuin eilen- lunta tupruttaa taivaan täydeltä. Yleensä sää ei estä minua lähtemästä lenkille mutta tässä minä nyt istun. Noh, onneksi iltapäivällä tulee harrastettua hyötyliikuntaa ja illalla teen joko lenkin, lihaskuntotreenin tai jos sekoan niin teen molemmat. Jalat ovat taas alkaneet ilmoitella itsestään, särkevät ja natisevat. Tiedän kyllä missä ja kenessä syy on. Syy on minussa itsessäni ja siinä, kun en malta pitää liikuntaa riittävän kevyenä vaan liikun kivusta huolimatta 5-6 kertaa viikossa. Ikävää, koska haluaisin aivan oikeasti liikunnanohjaajaksi enkä pääse edes sisään jos penikkatauti ei ole parantunut. Penikkatauti kun tuppaa olemaan sellainen vamma, joka uusiutuu helposti ja vaatii parantuakseen lepoa. Tässä tapauksessa mottoni "Liike on lääke" ei päde. Ikävää.