tein tänään ensimmäisen treenin. edellisestä on jo vierähtänytkin muutama viikko.
pallojumppailin ja tein lihaskuntoa yhteensä 30 min. oli tarkoitus lähteä kävelylle, mutta ulkona oleva ilma ei houkutellut.. kaiken muun hyvän lisäksi oikean jalan penikkaa särki tänään. elän edelleen toivossa, että ne joskus parantuisivat. toivottavasti liikkanumero laskee vain kasiin eikä seiskaan. kuluneen syksyn aikana en ole hirveästi liikuntatunneilla aikaani viettänyt..
oli jollakin tavalla helpottavaa tehdä treeni, vaikka se olikin noin mitätön. tunne siitä, että on askeleen lähempänä paljon haluttua kontrollia on upea. ehkä joskus hallitsen itseni ja koko elämä on taas kontrollissa.
en tiedä haluanko liikkumisen ja elämän olevan (taas) ylikontrolloitua. se vaikeuttaa elämää mutta tekee siitä toisaalta myös helpomman kestää. ainakaan vielä en anna itselleni lupaa tehdä kahta treeniä päivässä. sitä eivät jalkaparkani kestä.

töistä soitettiin tänään kolmen aikoihin juuri kun olin tullut kotiin, ja kysyttiin josko voisin tulla tekemään parin tunnin vuoron hesen paistopuolelle. sanoin, että mulla on muuta menoa illaksi enkä siis mennyt sinne.
herran jestas, oon 15- vuotias ja teen töitä siihen pisteeseen asti kun se on hauskaa eikä se tuota ahdistusta. olisin seonnut lopullisesti jos olisin tänään mennyt töihin!
siivosin tänään huoneeni, vaihdoin petivaatteet ja imuroin sängyn sekä tamppasin kodin matot. siivousfriikki. siivouspakkomielle.

huomenna aamusta rauhaisa kävelylenkki ja jos siltä tuntuu niin ehkä toinenkin kävelylenkki.
aamusta ja illasta viiden minuutin pikalihasrääkki vatsalle, selälle ja reisille.

aah, se poika on jotenkin lutunen. ei mikään maailman komein, mutta silti hellyyttävä ja söpö. toivottavasti saan hänestä ystävän ja kenties joskus jotain muutakin. olisi taas joku, joka välittää musta. joku, jolle saisin olla aina oma itseni ja joku, joka tuntisi jokaisen mielen sopukkani. mutta ei, meillä ei ole kiirettä. parasta uudessa tuttavuudessa on se, kun katsellaan toisiamme muka salaa ja hymyillään valloittavasti. ehkä joskus hän on minun ja minä olen hänen.

me jätämme merkin itsestämme, me pelkäämme kuolemaa