Pitkä ja kivinen tie edessä. Aloitin tämän blogin kirjoittamisen, koska ajattelin, että täällä voin purkaa ajatuksiani paremmin kuin muussa toiminnassa. Syömishäröni on aika monimutkainen, sen alku lähinnä. Kaikki alkoi syksyllä 2006. Olin juuri tutustunut mitä ihanimpaan poikaan, ja luulin tyhmänä, että hän auttaisi mut pois tästä helvetistä. Talvella 2006 kerroin pojalle, että sairastan bulimareksiaa. Poika lähti pois, ei vastannut viesteihin, vältteli mua ja puhui musta paskaa kavereilleni.

    Tammikuu 2007 oli helvetillistä aikaa. Itkin, oksensin ja paastosin niin paljon, ettei kukaan pysty käsittäämään sitä. Oli niin paha olla, purin sen pahan olon syömättömyyteen ja oksentamiseen. Silloin syömishäiriö otti aika pahan vallan musta. Pystyin(kuten nytkin) esittämään kavereille, perheelle ja muille, että olen täysin kunnossa.

Tässä hetken olen käyttäytynyt kuin anorektikko, kai mulla nyt on anoreksia. On niin helvetin vaikea vaan "lokeroida" itseään mihinkään tiettyyn syömishäröön. Tiedättekö, voimani ovat aika finito. Yritän jaksaa perheeni ja kavereideni vuoksi, en niinkään itseni. Ei mulla ole mitään väliä.

Toivon, että saisin ammennettua tästä blogista lisää voimaa ja tahtoa elämiseen. Elämä on ihan kivaa, kunhan olisin vain paljon pienempi. Tulen varmaan kirjoittelemaan aika usein, tosin mulla on aika paljon aikaa vievää harrastukset, mutta koitan kuitenkin postailla ahkerasti.