Itken itkemistäni, enkä aina tiedä miksi itken. Elämä väsyttää, elämä kuluttaa. Ei elämää voi aina jaksaa.        Kaipaan jo poismenneitä ihmisiä, heidän elämänsä oli niin kaunis. He olivat niin kauniita.                                         Luen kuolinilmoitukset tarkasti. Rakastan niitä kauniita muistorunoja. Joskus pistää vihaksi, kun omaiset ovat päätäneet laittaa sellaisen muistorunon, joka ei kerro vainajasta tai hänen elämästään mitään. Kyllä vainajaa pitäisi sentään sen verran kunnioittaa.

ÄRSYTTÄÄ KUN TUNNILLA JOKU SYÖ KOVIA KARKKEJA JA PURESKELEE NIITÄ ÄÄNEKKÄÄSTI.

Eikö teidänkin mielestänne olisi parempi, jos olisi kaksi maailmaa?

Maailma on kauniimpi silmät kiinni.

Elämä loppuu joskus, joten miksi se ei voisi loppua nyt?

Onko itkemisellä jokin tarkoitus?

Olisiko jokin helpompikin tapa elää?

Rakastaako kukaan minua, välittääkö kukaan?

 

Kirjoittakaa muistoruno minusta, elämästäni.

 

ÄITI MÄ OLEN HULLU.

"MULLA ON ASIAA SIITÄ PSYHLOHASKITNNSIN, SIIS SITÄ PSYKIATRISESTA."