On vain niin kovin vaikeaa myöntää itselleen, että on oikeasti sairas. Tällä hetkellä menossa on seitsemäs ruoka- ja liikuntavihko, johon siis merkkaan päivittäin liikunnan ja syömiset. Olen syömishäiriöinen, enkä todellakaan ole ylpeä siitä. En enää jaksa ylpeillä kavereilleni sillä, miten vähän olenkaan syönyt, miten kylkiluuni näkyvät ja kuinka vaaka joskus näyttää vähemmän kuin aiemmin. Olen niin totaalisen väsynyt tällaiseen elämään mutta kun ei ole voimia ponnistaa tästä helvetistä ylös. Mainittakoon tietämättömille, että en ole fyysisesti kovinkaan sairas- pahemmat kolhut löytyvät henkiseltä puolelta. Ajoittain itken lohduttomasti tätä kaikkea. Kuvittelen olevani niin turkasen vahva kun en syö ja liikun tolkuttomasti. Tajuaisinpa joskus lopullisesti, että se on vain heikkoutta. olen heikko kun en lopeta tätä tai edes yritä lopettaa. Kolme vuotta olen elänyt näin, eikö kohta olisi aika lopettaa?

Olen liikkunut hienosti, 5-6 kertaa viikossa. Kunto on noussut kohisemalla, senttejä on lähtenyt mutta painoa ei kolmea kiloa enempää. Lohdutonta ja säälittävää.

Olin elokuvissa sen pojan kanssa, josta olen aiemmin kertonut. Hän on todella mukava ja meillä voisi olla hauskaa yhdessä. Mulla ei kuitenkaan ole mitään kiirettä seurustelusuhteeseen, enhän edes tiedä osaanko rakastaa enää. Joskus täytyy kuitenkin kertoa totuus itsestäni- miten kamalan kauheaa elämän on. 

Kaikki tuntuu vaan niin vaikealta. Kavereita olisi ympärillä, hienojakin ihmisiä mutta kun mä en vaan jaksa. Elättehän kanssani siinä toivossa, että elämäni on parempaa kymmenen vuoden kuluttua- 26 vuotiaana?