Hetki, jonka kirjoitin
 
- En mä osaa auttaa sua jos pidät kaiken sisälläs! Istuimme sängylläni ja poikaystäväni yritti auttaa mua. Yritti saada mua puhumaan eilisestä, kun se oli yllättänyt mut kyykystä vessanpöntön edessä. Olin oksentamassa iltaruoan pois.
En oikeastaan muista, milloin minusta tuli bulimikko. Tai oikeastaan sairastin, tai sairastan vieläkin, bulimareksiaa. Jos et tiedä mitä se tarkoittaa, tarkista merkitys tietosanakirjasta.
      - Rakas, miksi sä et kerro mulle, minkä takia sä oksennat yhä? Tajuatko, et mä rakastan sua ja tahdon et sä parannut? Tajuatko sä, et mä oon läski ja ruma? Tuon mä olisin halunnut sanoa, mutta en sanonut. Helppohan sen oli sanoa, kuon oli itse langanlaiha ja omisti komeat vatsalihakset.


Joskus kerron joitakin asioita poikaystävälleni, mutta aina en osaa pukea niitä sanoiksi. Kaikki on niin sekaisin. Ehkä puhumattomuuteni ja sulkeutuneisuuteni syy on se, että veljeni oli kuollut amfetamiinin yliannostukseen muutama kuukausi sitten. Siitä lähtien olen ollut enemmän lukossa kuin aiemmin.
     Huomasin poikaystäväni sinisten silmien intensiivisen tuijotuksen, noihin silmiin olin puolitoistavuotta sitten rakastunut. Nykyään en kyennyt vastustamaan tuota katsetta. Nytkin aloin kertoa ajatuksiani ja tunteitani. Kaadoin poikaystäväni sängylle ja rojahdin siihen viereen selin, jonka jälkeen purskahdin itkuun. Tunsin poikaystäväni sileän käden poskellani pyyhkimässä suolaisia kyyneleitä pois. Hän ei sanonut mitään, vaan käänsi minut itseensä päin ja halasi lujasti. Ei patistanut puhumaan, antoi ajan tehdä tehtävänsä. - Mun elämä on ihan sekaisin, aloitin. - En tiedä mitä tahdon, tai miksi olen tällainen. Tahtoisin lähteä pois, jättää elämästä iloitsevat ihmiset elämään elämää. Enkä pysty enää itkemään, en sen jälkeen kun mut vietiin kallonkutistajalla. Syykin oli vain se, etten syönyt mitään viikkoon, makasin vain sängyllä silmät kiinni. Veljen kuoleman jälkeen elämä on mennyt jatkuvasti huonompaan suuntaan. Mikä oikeus mulla on syödä ja elää, kun ei sekään saa enää? Enkä mä ehtinyt kertoa paljonko mä sitä rakastin, lopetin kun en itkultani kyennyt enää puhumaan. " Älä sano et se tapahtuu, et tuli sisälläsi sammuu. Älä kuvaile kuinka sattuu, kuinka keuhkoista ilma looppuu" Jana siellä laulelee totuudesta. Poikaystäväni näytti siltä, kuin olisi halunnut sanoa jotain, mutta piti kuitenkin suunsa kiinni. - Kerro mitä olit sanomassa, sanoin. Mitäköhän sieltä on nyt tulossa, jättääköhän se nyt muta, vai kertookohan ettei jaksa mua ja mun juttuja enää yhtään kauempaa...? - Olin vain sanomassa, että rakastan sua juuri tuollaisena, enkä tahdo menettää sua. Oot tärkeintä ja ihaninta mitä mun elämässä on. Poikaystäväni veti minut kainaloonsa ja pussasi suulle. Olin liikuttunut ja onnellinen. Tämän avulla seuraavat pari päivää olisivat helpompia. - Rakastan sua, sanoin ja siirryin lähemmäs poikaa jota rakastan eniten maailmassa.

Novellista tuli 9½. Opettajan kommentit lyhennettynä: " Vaikuttavaa kuvausta. Olet osannut kirjoittaa novellin, joka pysäyttää lukijan. Onnistunut kuvaus."
- Kiitos, kirjoitin vain omasta elämästäni. Veljen kuolema vain pieni mauste, jotta ei olisi ihan suoraan oma tarinani.